Päätin
aloittaa blogin kokemuksistani elokuvaopetuksen parissa, sillä minua
kiinnostaa liikkuvan kuvan ilmaisu ja haluan selvittää, miten sitä
voisi parhaiten opettaa. Minusta tuntuu, että sitä opetetaan varsin
vähän kouluissa ja se on mielestäni sääli sillä liikkuvan kuvan
ilmaisun kenttä on kiinnostava.
Kaikki
sai alkunsa Seija Tuupasen luennolla Lapin yliopistolla kevättalvella
2012.
Seija esitteli Marjo Räsäsen vuonna 2011 julkistaman
tutkimuksen: Kohtaavatko oppilaiden ja opettajien
taidekäsitykset?
Tutkimuksessa todettiin, että noin 30%
suomalaisista kuvataideopettajista (N=167) käsittelee liikkuvan
kuvan ilmaisua opetuksessaan (Räsänen 2011, 8). Luku jäi
tympimään, sillä olen itse kiinnostunut liikkuvasta kuvasta
ilmaisun keinona ja koen, että siitä on myös tullut ja tulossa
enenevissä määrin dominoiva osa meidän visuaalista
kulttuuria.
Tässä vielä suora lainaus Räsäsen
tutkimuksesta:
”Soveltavan taiteen alueista puolet
opettajista oli opettanut valokuvausta ja kolmasosa videokuvausta.
Samalla kun pieni määrä opettajista oli panostanut näille
alueille, yli puolessa kouluista ne oli lähes laiminlyöty.”
(Räsänen 2011, 8).
Mietin:
tuo verrattain alahainen luku johtuu muiden syiden muassa
todennäköisesti pedagogisten mallien puutteesta sekä laitteiston
puutteesta. Videotyöskentelyssä pätee omat lainalainsuutensa eikä
se välttämättä ole kaikille kuvataideopettajille tuttua aluetta.
Liikkuvan kuvan tuottaminen ja käsitteleminen on myös
välineurheilua, eikä jokaisella koululla varmasti ole resursseja
hankkia ja päivittää tarvittavia työkaluja.
Samaan
aikaan olen kuitenkin havainnut, miten ala-asteikäiset juoksevat
koulussa älypuhelimet taskussa. Havaintoni saa kaikua myös
analyytikkojen tuloksista: Wired magazine väittää, että vuonna
2011 n. 43% suomalaisista matkapuhelimien käyttäjistä käytti
älypuhelinta (Wired, 2011). Wired-lehden mukaan trendi on
kasvava.
Älypuhelimissa on kiinnostavaa se, että niillä
pystyy kuvaamaan kohtalaisen laadukasta videomateriaalia! Tai vaikka
ei laadukasta, niin materiaalia kuitenkin. Uusien mallien myötä
laatu vain paranee. Jos oppilaiden omia laitteita voisi käyttää
opetuksessa, olisi ainakin puolet ongelmasta ratkottu.
Näiden
havaintojen innoittamana tahdon perehtyä niin elokuvaopetuksen
pedagogisiin malleihin kuin myös älypuhelimien käyttöön
peruskoulussa ja lukiossa.
Kysymyksiä:
Malleista:
-
Miten elokuvaa opetetaan?
- Miten ihmiset/oppilaat lukevat
elokuvaa?
- Kiinnostaako videotyöskentely?
- Mikä
videotyöskentelyssä kiinnostaa?
-
Kuinka paljon kokoemusta ihmisillä/oppilailla on elokuvan
tekemisestä?
- Kuinka paljon ihmiset/oppilaat katsovat
elokuvia?
Laitteista:
- Miten älypuhelimia voisi soveltaa
lukion ja peruskoulun elokuvaopetuksessa?
- Voiko oppilaiden omia
laitteita käyttää?
- Mitä käytännön haasteita tästä
syntyy?
Blogista tulee kuin päiväkirja kokemuksistani sekä
ajatuksistani halki elokuvaopetuksen – tietenkin älypuhelimien
siivin!
Toivon, että muut kuvataide- ja/tai elokuvaopettajat
löytävät ajatuksistani intoa pohtia näitä kysymyksiä jonka
äärelle johdattelen, ja toivon muutenkin kommentteja ja
vuoropuhelua aiheesta! :)
Tässä
vielä viite Marjo Räsäsen julkaisuun:
Räsänen, Marjo.
2011. Kohtaavatko oppilaiden ja opettajien taidekäsitykset?
Teoksessa Laitinen, S. & Hilmola, A. (toim.). Taito- ja
taideaineiden oppimistulokset – asiantuntijoiden arviointia.
Helsinki: Opetushallitus, 115–127.
linkki:
http://www.edu.utu.fi/tiedostot/tokl/kuvataide/docs/17.%20Räsänen%202011.%20Kohtaavatko%20oppilaiden%20ja%20opettajien%20taidekäsitykset.pdf
Sekä
Wiredin artikkeliin:
Wired
Magazine. 2011. Toimittanut Bruce Sterling. Julkaistu 16.12.2011. Katsottu 5.5.2012.
permalinkki:
http://www.wired.com/beyond_the_beyond/2011/12/42-major-countries-ranked-by-smartphone-penetration-rates/
